Vanha Loukasmäki on erikoisuus peltolakeuksien maakunnassa, jossa asuminen metsässä kaukana erillään kylistä on harvinaista. Ilmajoella ei 1750-luvulla ollut kuin kaksi itsenäistä tilaa jokivarsiasutuksen ulkopuolella. Tuntuukin ihmeellisesltä, että Fossilan talon poika Mikko Juhonpoika v. 1796 siirtyi perheineen asumaan tiettömän suo- ja korpitaipaleen taakse. Onkin päätelty, että ehkä Loukasmäessä on jo tuolloin ollut jotain - mahdollisesti Ison vihan aikainen piilopirtti. Paikkahan olisi ollut piilopirtille hyvin sopiva.

Edelleen perimätieto kertoo Mikko Juhonpojan olleen jonkinmoinen saarnamies ja paenneen Loukasmäkeen jokivarsikylien paheellista elämää. Tietämättä, onko asialla mitään yhteyttä, kerrottakoon, että tuohon aikaan vaikutti Ilmajoella vähäinen sielunvaellukseen uskovien mystikkojen uskonlahko, joiden oppi-isänä oli ilmajokinen talollisen poika Samuel Rinta-Nikkola, merimies ja räätäli, kansanmusiikin taitaja ja ylösmerkitsijä.

Hän oli erikoinen persoona ja lahjakkuus, joka kouluja käymättömänä jäljensi kirjoittamalla 32 teosofista uskonnollista kirjaa ja käänsi lisäksi ruotsin kielestä ensimmäisen suomenkielisen maantiedon oppikirjan.

Seurakunnan sielunpaimenet suhtautuivat ankaran kielteisesti uskonlahkoon joka sittemmin sammuikin. Mikko Juhonpojan ehkä kuitenkin varmin ja todellisin syy Loukasmäkeen muuttoon oli tervanpoltto ja oman itsenäisen tilan ja kodin saaminen perheelleen.

Tervan tuotanto oli tuolloin tärkeä elinkeinen haara ja Ilmajoki oli maan suurimpia tervantuottajia. Varsinaista viljelysmaatahan Ilmajoella ei tuolloin ollut kuin n. 900 hehtaaria kapeahkona kaistana jokivarressa. Ilmajoen viljava alajoki oli vain suuri aapasuo, joka pientä kangasta lukuunottamatta laajeni Loukasmäkeen mentäessä. Loukasmäki olikin ihanteellinen paikka tervanpoltolle. Talon ympäristöstä löytyy useita tervahaudan paikkoja.

Vähitelleen siirryttiin Loukasmäessa kuitenkin maatalouteen. Pienet pellot talon lähellä ja raivaten laajenneet viljelykset suolla, metsän laiteessa, antoivat toimeentuloa. Koska katovuodet koettelivat usein, oli metsästys tärkeä lisä toimeentulolle. Karhuja, susia, kettuja ja muita metsän eläimiä pyydettiin mm. loukuilla. Kerrotaankin talon saaneen niistä nimensä.

Usein nälkäiset susilaumat kiertelivätkin korvessa olevaa taloa ja jopa "luikkivat" ikkunoista pimeän aikana takkatulen valaisemaan tupaan, kuten eräs vanha mies kertoi lapsuudessaan 1800-luvun lopulla tapahtuneen muutaman kilometrin päässä Loukasmäestä.

Lähes 200 vuotta Loukasmäen suku asui tilaansa. Tilan pinta-ala oli 30-luvun lopulla kaikkiaan 128 hehtaaria, josta peltoa oli 36 hehtaaria. Raivauksen seurauksena tulleet kantokasat olivatkin suuret Loukasmäen kartanolla. Kantovalkea loimusi tuvan takassa aina, kun kovimmilla pakkasilla metsien hakkuumiehet tulivat eväitään syömään Loukasmäen tuvan seinustapenkille.
Talonväki oli ystävällinen. Puhtautta hohtavan tuvan peräseinällä raksutti silloin könniläinen kello, joka oli puolitoista tuntia edellä ajasta. Sellainen oli tapa kellojen suhteen entisaikaan. Jokivarren taloissa taisi kyllä riittää vain tunnin edelläolo. Talon poika Arvo Loukasmäki kertoikin omaavansa hyvän laskupään, kun piti nuorena ajatella mitä se oikea aika on.

Vanhassa Loukasmäessa elettiin lähes omavaraisessa luontaistaloudessa aina 1950-luvulle saakka. Kaupassa käytiin harvoin. Sähkö saatiin vasta 1950-luvulla, kuten myös maitomeijeri. Aikaisemmin maito tehtiin voiksi ja juustoiksi, joita sitten oli saatavilla Ilmajoen Osuuskaupan myymälöistä. Tuotteet olivatkin kysyttyjä. Mahdollisuuden hyvääm maidon hoitoon antoi metsälähteestä omalla paineellaa taloon tuleva lähdevesi, joka nykyisin virtaa putkea pitkin savusaunan lähellä olevaan lampeen.

Loukasmäki on säilynyt ja sailytetty uusien omistajien toimesta taysin sellaisena, kuin se oli asukkaittensa päivinä - siis sellaisena, kuin tuon kokoiset maatilat entisaikaan yleensä olivat. Päärakennuksessa, jonka vanha osa on rakennettu vuonna 1820, on seitsemän huonetta. Huoneissa on täysin alkupeäiset kalusteet. Erikoisuuten voi mainita yhdessä kamarissa olevat 20-30-luvun teollisuushuonekalut.

Karjakartano, joka on rakennettu v. 1920, käsittää mm. 15 lehmän navetan ja 4 hevosen tallin. Suuri riihi luuvineen ja olkilatoineen on nähtävyys. On toimiva vanhan ajan paja ja lähevesilammen rannalla oleva savusauna.

Savusauna on edelleen käyttökuntoinen. Kolmesta vilja-aitasta vanhin on vuodelta 1776, toinen on tehty tuulimyllyn yläosasta vuonna 1835 ja kolmas on vuodelta 1850. Luttirakennus, puuliiteri ja heinälato ovat myös 1800-luvulta. Vanha Loukasmäki kokonaisuudessaan edustaa selkeästi larvamaitten raivaajien 200 vuoden työtä.

Viimeiset talon asujat olivat sisarukset Jaakko, Hilda ja Selma Loukasmäki. Jaakko-isäntä, joka seurasi kirjoja ja lehtiä lukemalla hyvin maailman asioita, oli vakaa ja hyvin maahenkinen viljelijä, joka teki peltotöitään 75-vuotiaaksi, kuolemaansa saakka (1966). Sisaruksista Hilda, joka oli leski, kuoli vuonna 1968. Selma, joka oli erittäin työteliäs ja sisukas ihminen vielä vanhanakin, jäi yksin taloon ja hoiti pientä karjaansa kuolemaansa saakka, kevääseen 1977. Hän oli kuollessaan 81-vuotias. Tämän jälkeen taloa omisti sisarusten veljen, Arvon poika, Onni Loukasmäki.

Talo on kahdesti vaihtanut omistajaa tämän jälkeen. Taloa on kunnostettu työllä ja vaivalla, pienin ja suuremmin talkoin. Omalla pärehöylällä on tehty päreitä, hommattu pitkiä olkia ja katettu uudelleen ölähes kaikki kartanon katot. Paljon on ollut myös rakenteiden korjauksia päärakennusta myöten. Työ Loukasmäessä jatkuu. Päämääränä on olla rikkomatta talon henkeä.

Vanhan Loukasmäen tanhuvilla käy vuosittain paljon väkeä aistimassa paikan tunnelmaa ja rauhaa. Erilaisia tilaisuuksia, leirejä, kokouksia, pieniä ohjelmallisia ja suurempiakin, kuten ns. partenkoliaisia työnäytöksineen ja vanhaa lajia riihitansseineen, on Loukasmäessä järjestetty vuosien varrella.